sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Mitä mä oikein täällä teen??

Oho, olin varma vielä muutama päivä sitten, ettei tätä päivää enää näy kun kirjoitan blogiin, Niin vain tässä reilun kuukauden jälkeen yritän kirjoittaa teille lähes kolmellesadalle kärsivälliselle ihmiselle. Mä oon ite sitä mieltä, että blogit on jo vähän menneen talven lumia. Itse en enää vieraile edes päivittäin bloggerissa, mitä joskus tein kymmeniä kertoja päivässä. En myöskään lue läheskään samalla innolla muiden blogeja, tuntemattomien postauksia en lue lähes lainkaan ja tuttujenkin yleensä vain selaan läpi. Tämä näkyy monessakin blogissa, niin bloggaajien kuin lukijoidenkin aktiivisuudessa.

Mä olen käynyt 7kk nyt tällä tallilla. Käsissäni on tällä hetkellä tähän astisen elämäni parhaat heppailumahdollisuudet. Tämä on juuri sitä, mitä mä hevostelulta halusin. Varmasti moni aluksi kulmat kurtussa kyseenalaisti tämän, mutta mä oikeasti olen alusta asti tiennyt tämän olevan just eikä melkein mun juttu. Tulen myös ihan superhyvin juttuun heppojen- sekä tallinomistajan kanssa, vaikka olenhan mä tuntenut hänet jo monta vuotta ennen tätä yhteistä diiliä. Kaikin puolin tallilla kaikki on niin hyvin, meillä on mieletön kolmen hengen tiimi ja hommat luistaa mahtavasti. Tunnen olevani tallilla kuin kotonani, niin ympäristön, kuin vastaanoton puolesta. Tällaisesta ei osaa edes haaveilla jos ei ole koskaan tämmöisessä elänyt! Kaiken lisäksi ravipuoli on itselleni satoja kertoja mieluisempi kuin ratsupuoli. Ihan mitenkään ketään tai mitään tuomitsematta, raviväen kanssa nämä heppailudiilit ovat mulla aina toimineet puolin ja toisin, mutta harmikseni ratsupuolella näin ei ole ollut. Ehkä mä olen vaan tottunut liian hyvään ;)


Muutama viikko sitten me muutettiin. Uusi koti on kyllä tosi kiva ja paljon enemmän "meidän näköinen" kuin entinen, mutta yksi pieni haittapuoli muutosta oli. Tallille on tätä nykyä matkaa suuntaansa 12 kilometriä. Mun paskanmättömotivaatiosta kertoo aika paljon se, että mä edelleen, myös tällä talvikelillä poljen pyörällä aina kuin mahdollista (muutoin autokyydillä), yli puolet pidemmän matkan tallille kuin ennen. Alkuun matka oli tietysti aikamoinen kulttuurishokki, mutta tätä nykyä osaan jopa nauttia pitkästä matkasta. Mikäs sen parempaa, kuin 30-40min täysin omaa aikaa kuunnellen musiikkia ja samalla lähes huomaamatta kuntoa kasvattaen ja ylläpitäen? Tämmöiset asiat ovat vain hidasteita. Yhtenäkään päivänä en ole tallilla jättänyt käymättä matkan takia, edes koeviikolla tai lumipyryssä.

tältä näytimme eilen minä ja jopo tallille saapuessamme!
No joo. Sen enempää mulla ei olekaan nyt kerrottavaa. Kuulumiset kiteytyy vaikka seuraavaan kuvaan!


-Emmi

lauantai 8. marraskuuta 2014

Elämän tiimalasi

- Aika alkaa n, y, t, nyt!

*tiimalasi kääntyy ympäri ja hiekka alkaa valua pikkuhiljaa aikaa mitatakseen*

- Tää on se, mistä sä jo pienenä haaveilit ja tällä sä tuot leivän pöytään...
- UNELMA-AMMATTI!!
- Joo, hyvä! Ja tää seuraava on sit kun lähdetään pois kotimaasta ja vietetään vaikka viikko tekemättä mitään...
- ULKOMAANMATKA!!
- Jes, hyvä! Tää seuraava toteutetaan vaikka lukion tokalla tai korkea-asteen tutkintoa suorittamassa, kun vähän niin kuin muutetaan opiskelemaan ulkom...
- Aika!

*tiimalasin hiekka on valunut kokonaan ja joukkueen vuoro päättyy*

Varmasti kaikille tutun alias -pelin kuvitteellisen dialogin otin havainnollistamaan mun ajatuksia. Usein mä mietin kaikenlaista syvällistä ja tämäkin ajatus tuli mieleen ihan vain suihkusta tullessa.

Meille jokaiselle on annettu tietty määrä tuota kuvitteellista hiekkaa ja se on laitettu valumaan kuvitteelliseen tiimalasiin. Normaalisti hiekan valuminen kestää noin ihmisen keski-iän verran, mutta jostain syystä mahdollisella hiekan annostelijalla joidenkin lasien kohdalla osa hiekasta on valunut ohi, toisista enemmän ja toisista vähemmän. Näin ollen voimme kuvitella päidemme päälle hiekkaa valuvat tiimalasit. On toisaalta hyvin lohdullista, ettei tiimalasin sisältöä ja hiekan loppumista itse tiedä, mutta juuri siksi mä halusinkin tän kirjoittaa. Juuri sinä voit olla se, jonka pään päällä hiekka on vähissä. Se voi olla isäsi, äitisi, sisaruksesti, ystäväsi tai muu sinulle tärkeä henkilö. Ja vaikka kaikki hiekka olisikin sinun ja läheistesi laseissa, se loppuu silti joskus. Joskus tulee päivä, kun on liian myöhä. Niimpä siis

elä, unelmoi, tee koettele, rakasta

Elä jokainen päiväsi niin, että voit katsoa ihmisiä puhtaasti silmiin. Myös itseäsi. 
Ja vaikka se kliseiseltä kuulostaa, niin elä jokainen päiväsi kuin se olisi viimeinen.
Se nimittäin todella voi olla sitä.

-Emmi
(Kevyttä iltalukemista...)

torstai 6. marraskuuta 2014

Anna hevosen olla hevonen

Lisää ravipuoleen syventyneenä mun hevostenkäsittely on muuttunut paljon. Siksi mä haluisinkin nyt kirjoitella vähän siitä. Tapoja on monia ja kultaisen keskitien löytäminen on tärkeää. 

Monesti törmää liikaan hevosen alistamiseen, enkä voi väittää, etten itse olisi siihen koskaan itse syyllistynyt. Alistamisella en nyt tarkoita pieksemistä ja pakottamista, vaan turhanpäiväistä käskyttämistä ja vaatimista. Hevosen on toimittava työssään ja käsiteltäessä, mutta se saa olla oma itsensä. Oma itsensä ei tarkoita ihmiselle uhkittelua, puremista ja potkimista, vaan sitä, että hevonen saa näyttää mistä se tykkää ja mistä ei. Jos tamma ei pidä kainaloiden hipelöimisestä, sillä alueella tehdään vain pakolliset hommat, eikä jäädä vääntämään ja "turruttamaan" sitä ilkeältä tuntuvaan kosketukseen. Se saa luimistella ja vaikka potkia (ihmiseen kohdistamatta) jos se tuntee sen parhaaksi. Niinkuin Kati Lindsberg parin viikon takaisessa Hevosurheilussa hyvin sanoikin, että hevonen nauttii, kun se saa tehdä itse päätöksiä. Hevoselle oman päätöksen tekeminen voi olla vaikka karsinaan kävely ilman ohjausta. Pidemmän päälle kokoajan käskytettävänä ja alistettuna ollut hevonen ei voi olla tyytyväinen. Tai voi, jos se ei tiedä paremmasta, mutta onko sekään sitten niin hyvä.


Sitten taas asioissa, joissa ei ole vaihtoehtoja, niin niissä ei sitten ole niitä vaihtoehtoja. Hommat tehdään ja sitten päästään taas paineesta. Pyörivää hevosta valjastaessa se saa pyöriä, eikä käytökseen huomiota kiinnittämällä vahvisteta negatiivista toimintaa. Esimerkiksi Tirppi kyllä iän ja kokemuksen myötä tottuu valjastamiseen, eikä se lopun elämäänsä jaksa hyöriä. Kun se tajuaa, ettei pyörimisestä tule minkäänlaista huomiota, se oppii "rehellisesti" ilman pienintäkään painostusta tai uhkailua. 

Älkää nyt vetäkö hernettä seuraavasta lauseesta hengitysteihin. Monessa tilanteessa kun Tirppi on sallituissa tilanteissa kiukkuillut (potkinut, luimistellut tms) ja olen pysynyt tyynen rauhallisena, on omistaja tilanteen jälkeen sanonut kutakuinkin näin: "hyvä, 'perus ratsutyttö' olisi tossa vaiheessa läpsäyttänyt/karjaissut hevoselle". Mulla siis tulee ihan luonnostaan tämmöinen toiminta. Pieneen ikääni olen kuitenkin hevosia melko paljon käsitellyt ja olen oppinut kyllä tunnistamaan tilanteen. Aina se potkiminen ja kiukkuilu ei ole sallittua ja silloin kyllä kerron sen hevoselle. 


Pääasiana pidän kuitenkin jo otsikossa ilmi käyvää asiaa, anna hevosen olla hevonen. Hevonen sanastakin jo käy aika paljon ilmi, se ihan todella on hevonen. Vaikka hevoset tarvitsevat huolenpitoa, kuria ja järjestystä, ne nauttivat myös olostaan olla vain hevosia. Mielestäni parhaimpia hevosia ovat ne, joista näkee kilometrejen päähän niiden oman luonteen. Ja paino sanalla niiden oman, ei ihmisen muokkaaman. Kiukkuinen hevonen saa olla kiukkuinen, jos kiukkuilu on sille luonteenomaista, ei kivuista tai muista ongelmista johtuvaa, leikkisä hevonen saa olla leikkisä ja rauhallinen saa olla rauhallinen. Ainoana ehtona näissä kaikissa on se, että ne toimivat. Kaikkien ei tarvitse olla edes kaikkien käsitteltävissä, tietyllä tavalla.


Huhhuuh, tässä taas vähän pientä pohdintaa. Loppuun voisin kertoa ihan muutamalla sanalla kuulumisiakin. Yrkin kanssa ollaan käyty hölkkimässä ja oon itekkin päässyt ohjaksiin, sekä oon muutamaan otteeseen ajellut sillä kävelyä selästä käsin kotona. Pitäisi nyt ottaa asiaksi sen kanssa kävellä selästä käsin enemmänkin. Mutta jos hölkkimässä käynti jää jostain syystä hetkeksi, ei ratsastuksestakaan ole mitään hyötyä, kun paineissaan Yrkki vain tepsuttaa kaula kaarella jännittyneenä ja odottaa milloin mennään. 

Ja Tirppi, sen kanssa touhuilut vähän seisoo. Se sai eilenkin aiheutettua taas pikkuista draamaa ja sen seurauksena mulla on päänupissa kuhmu ja sillä takasessa haava... Pöllöpetteri... 

Ja mitäs mulle itselleni. Koulua, tallia, koulua, tallia jne. Oon ollut tässä nyt myös pienimuotoisessa sairaalakierteessä, kun vihdoin aloitettiin tutkimaan mun oudosti renkkaavia polvia. Punoittaa, turvottaa, kuumottaa, nesteilee jne. Verikokeista ei löytynyt mitään, eikä fysioterapeutti osannut sanoa juuta eikä jaata. Seuraavaksi tulee lähete reumapoliklinikalle kovan sukurasitteen vuoksi ja kai ne joskus vielä kuvataankin jos ei mitään selviä. Fysioterapeutin sanoin mun polvet on oikea mysteeri. Harmiksi just nyt ne ei edes vaivaa kun niitä tutkitaan. Jossain vaiheessa en pystynyt edes istumaan, pyöräilemään tai kävelemään painamatta tai hieromatta polvia, kun paine niissä oli sietämätön. Kaikilta nyt peukut pystyyn ettei ainakaan reumaa olisi, eikä mitään muutakaan!

Juu, eiköhän siinä ollut taas sopertelua vähäksi aikaa. Muistakaahan, että mun elämää voi seurailla instagramista, jota päivittelen melko usein. LINKKI

-Emmi