lauantai 8. marraskuuta 2014

Elämän tiimalasi

- Aika alkaa n, y, t, nyt!

*tiimalasi kääntyy ympäri ja hiekka alkaa valua pikkuhiljaa aikaa mitatakseen*

- Tää on se, mistä sä jo pienenä haaveilit ja tällä sä tuot leivän pöytään...
- UNELMA-AMMATTI!!
- Joo, hyvä! Ja tää seuraava on sit kun lähdetään pois kotimaasta ja vietetään vaikka viikko tekemättä mitään...
- ULKOMAANMATKA!!
- Jes, hyvä! Tää seuraava toteutetaan vaikka lukion tokalla tai korkea-asteen tutkintoa suorittamassa, kun vähän niin kuin muutetaan opiskelemaan ulkom...
- Aika!

*tiimalasin hiekka on valunut kokonaan ja joukkueen vuoro päättyy*

Varmasti kaikille tutun alias -pelin kuvitteellisen dialogin otin havainnollistamaan mun ajatuksia. Usein mä mietin kaikenlaista syvällistä ja tämäkin ajatus tuli mieleen ihan vain suihkusta tullessa.

Meille jokaiselle on annettu tietty määrä tuota kuvitteellista hiekkaa ja se on laitettu valumaan kuvitteelliseen tiimalasiin. Normaalisti hiekan valuminen kestää noin ihmisen keski-iän verran, mutta jostain syystä mahdollisella hiekan annostelijalla joidenkin lasien kohdalla osa hiekasta on valunut ohi, toisista enemmän ja toisista vähemmän. Näin ollen voimme kuvitella päidemme päälle hiekkaa valuvat tiimalasit. On toisaalta hyvin lohdullista, ettei tiimalasin sisältöä ja hiekan loppumista itse tiedä, mutta juuri siksi mä halusinkin tän kirjoittaa. Juuri sinä voit olla se, jonka pään päällä hiekka on vähissä. Se voi olla isäsi, äitisi, sisaruksesti, ystäväsi tai muu sinulle tärkeä henkilö. Ja vaikka kaikki hiekka olisikin sinun ja läheistesi laseissa, se loppuu silti joskus. Joskus tulee päivä, kun on liian myöhä. Niimpä siis

elä, unelmoi, tee koettele, rakasta

Elä jokainen päiväsi niin, että voit katsoa ihmisiä puhtaasti silmiin. Myös itseäsi. 
Ja vaikka se kliseiseltä kuulostaa, niin elä jokainen päiväsi kuin se olisi viimeinen.
Se nimittäin todella voi olla sitä.

-Emmi
(Kevyttä iltalukemista...)

torstai 6. marraskuuta 2014

Anna hevosen olla hevonen

Lisää ravipuoleen syventyneenä mun hevostenkäsittely on muuttunut paljon. Siksi mä haluisinkin nyt kirjoitella vähän siitä. Tapoja on monia ja kultaisen keskitien löytäminen on tärkeää. 

Monesti törmää liikaan hevosen alistamiseen, enkä voi väittää, etten itse olisi siihen koskaan itse syyllistynyt. Alistamisella en nyt tarkoita pieksemistä ja pakottamista, vaan turhanpäiväistä käskyttämistä ja vaatimista. Hevosen on toimittava työssään ja käsiteltäessä, mutta se saa olla oma itsensä. Oma itsensä ei tarkoita ihmiselle uhkittelua, puremista ja potkimista, vaan sitä, että hevonen saa näyttää mistä se tykkää ja mistä ei. Jos tamma ei pidä kainaloiden hipelöimisestä, sillä alueella tehdään vain pakolliset hommat, eikä jäädä vääntämään ja "turruttamaan" sitä ilkeältä tuntuvaan kosketukseen. Se saa luimistella ja vaikka potkia (ihmiseen kohdistamatta) jos se tuntee sen parhaaksi. Niinkuin Kati Lindsberg parin viikon takaisessa Hevosurheilussa hyvin sanoikin, että hevonen nauttii, kun se saa tehdä itse päätöksiä. Hevoselle oman päätöksen tekeminen voi olla vaikka karsinaan kävely ilman ohjausta. Pidemmän päälle kokoajan käskytettävänä ja alistettuna ollut hevonen ei voi olla tyytyväinen. Tai voi, jos se ei tiedä paremmasta, mutta onko sekään sitten niin hyvä.


Sitten taas asioissa, joissa ei ole vaihtoehtoja, niin niissä ei sitten ole niitä vaihtoehtoja. Hommat tehdään ja sitten päästään taas paineesta. Pyörivää hevosta valjastaessa se saa pyöriä, eikä käytökseen huomiota kiinnittämällä vahvisteta negatiivista toimintaa. Esimerkiksi Tirppi kyllä iän ja kokemuksen myötä tottuu valjastamiseen, eikä se lopun elämäänsä jaksa hyöriä. Kun se tajuaa, ettei pyörimisestä tule minkäänlaista huomiota, se oppii "rehellisesti" ilman pienintäkään painostusta tai uhkailua. 

Älkää nyt vetäkö hernettä seuraavasta lauseesta hengitysteihin. Monessa tilanteessa kun Tirppi on sallituissa tilanteissa kiukkuillut (potkinut, luimistellut tms) ja olen pysynyt tyynen rauhallisena, on omistaja tilanteen jälkeen sanonut kutakuinkin näin: "hyvä, 'perus ratsutyttö' olisi tossa vaiheessa läpsäyttänyt/karjaissut hevoselle". Mulla siis tulee ihan luonnostaan tämmöinen toiminta. Pieneen ikääni olen kuitenkin hevosia melko paljon käsitellyt ja olen oppinut kyllä tunnistamaan tilanteen. Aina se potkiminen ja kiukkuilu ei ole sallittua ja silloin kyllä kerron sen hevoselle. 


Pääasiana pidän kuitenkin jo otsikossa ilmi käyvää asiaa, anna hevosen olla hevonen. Hevonen sanastakin jo käy aika paljon ilmi, se ihan todella on hevonen. Vaikka hevoset tarvitsevat huolenpitoa, kuria ja järjestystä, ne nauttivat myös olostaan olla vain hevosia. Mielestäni parhaimpia hevosia ovat ne, joista näkee kilometrejen päähän niiden oman luonteen. Ja paino sanalla niiden oman, ei ihmisen muokkaaman. Kiukkuinen hevonen saa olla kiukkuinen, jos kiukkuilu on sille luonteenomaista, ei kivuista tai muista ongelmista johtuvaa, leikkisä hevonen saa olla leikkisä ja rauhallinen saa olla rauhallinen. Ainoana ehtona näissä kaikissa on se, että ne toimivat. Kaikkien ei tarvitse olla edes kaikkien käsitteltävissä, tietyllä tavalla.


Huhhuuh, tässä taas vähän pientä pohdintaa. Loppuun voisin kertoa ihan muutamalla sanalla kuulumisiakin. Yrkin kanssa ollaan käyty hölkkimässä ja oon itekkin päässyt ohjaksiin, sekä oon muutamaan otteeseen ajellut sillä kävelyä selästä käsin kotona. Pitäisi nyt ottaa asiaksi sen kanssa kävellä selästä käsin enemmänkin. Mutta jos hölkkimässä käynti jää jostain syystä hetkeksi, ei ratsastuksestakaan ole mitään hyötyä, kun paineissaan Yrkki vain tepsuttaa kaula kaarella jännittyneenä ja odottaa milloin mennään. 

Ja Tirppi, sen kanssa touhuilut vähän seisoo. Se sai eilenkin aiheutettua taas pikkuista draamaa ja sen seurauksena mulla on päänupissa kuhmu ja sillä takasessa haava... Pöllöpetteri... 

Ja mitäs mulle itselleni. Koulua, tallia, koulua, tallia jne. Oon ollut tässä nyt myös pienimuotoisessa sairaalakierteessä, kun vihdoin aloitettiin tutkimaan mun oudosti renkkaavia polvia. Punoittaa, turvottaa, kuumottaa, nesteilee jne. Verikokeista ei löytynyt mitään, eikä fysioterapeutti osannut sanoa juuta eikä jaata. Seuraavaksi tulee lähete reumapoliklinikalle kovan sukurasitteen vuoksi ja kai ne joskus vielä kuvataankin jos ei mitään selviä. Fysioterapeutin sanoin mun polvet on oikea mysteeri. Harmiksi just nyt ne ei edes vaivaa kun niitä tutkitaan. Jossain vaiheessa en pystynyt edes istumaan, pyöräilemään tai kävelemään painamatta tai hieromatta polvia, kun paine niissä oli sietämätön. Kaikilta nyt peukut pystyyn ettei ainakaan reumaa olisi, eikä mitään muutakaan!

Juu, eiköhän siinä ollut taas sopertelua vähäksi aikaa. Muistakaahan, että mun elämää voi seurailla instagramista, jota päivittelen melko usein. LINKKI

-Emmi

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kukaan ei voi estää meitsii, kipinää riittää ku metsäleiril


Menee niin hyvin että hävettää,
mä en saa tätä loppumaan,
 menee niin hyvin että hävettää,
tähän alkaa pikkuhiljaa tottumaan.

Itsensä ylittäminen on jotain mistä oudolla tavalla nautin aina. Se, että jokin asia on epämiellyttävä, mutta selviän siitä kunnialla, tuo itsevarmuutta rutkasti lisää. Aina tällaisen tilanteen jälkeen nautin. Huomaan joka kerta, että olen ehkä sittenkin enemmän mitä luulen.

Mä olen luonteeltani sellainen tosi hmm... ehkäpä mahtipontinen ihminen. Jollain tavalla nautin huomiosta. Mä haluan olla joko paras tai huonoin, en se, joka jää muiden peittoon keskitasolla. Mä oon myös oikeastaan tosi ärsyttävä ihminen. Päivittäin huomaan joistain tutuista ihmisistä, kuinka läsnäoloni ja ääneni heitä ärsyttävät. Mut mun mieli toimii niin, että olenpahan heidän mielessään. Mahtipontinen sanana kuvaa myös sitä, että kun mä päätän jotain, niin yleensä myös se toteutuu. Ei niin, että kaikki tulisi valmiina nenän eteen, vaan mä teen töitä sen eteen, otan riskejä ja uhkarohkeita askeleita.


Kouluvihkot aina täynnä kaikkee muuta mitä piti,
silti alust loppuun aina oma suunta mikä piti.
Nuori kundi valmiina ottaa maailman vastaan,
puheet auktoriteettien kanssa päätty haista paskaan.

Silti se kapina muokkas pojasta sen nuoren miehen,
joka ei edelleenkään suostu jättää mitään puoleen tiehen.

Vaikka mä olen joidenkin silmiin uusavuton p*ska kysymyksineni ja epäröintineni, niin tällä "uusavuttomuudellani" mä huomaamatta vain pyrin täydellisyyteen. Mä en halua tehdä vähän niin ja näin, vaan mä haluan tehdä hyvin. Sama koskee elämää. Mä en halua elää vähän niin ja näin, vaan täysillä. Mä haluan että mulla on oikeasti kerrottavaa. Mussa olisi jotain mitä muutkin haluaisivat nähdä tai kokea. Mä en haluaisi olla yksi miljoonasta, haluisin olla just se punainen pilkku, mikä erottuu massan joukosta. En ulkoisesti, siihen mä olen liian arka, mutta henkisesti tunnen kuitenkin olevani niin vahva, että pystyisin siihen.

En ymmärrä ihmisiä, jotka valittavat ettei elämässä ole mitään erikoista. Tai siis valittavat tylsyyttä. Se on paskapuhetta. Elämä ei todellakaan ole sisällötöntä ja tylsää. Silloin puhutaan vain laiskoista ihmisistä. Ja selitys ei voi olla raha, ei yhteiskuntaluokka, sukupuoli tai mikään muukaan säälittävä tekosyy. Jokaisen ihmisen ihmisen tulisi löytää itsestään vahvuudet ja käyttää niitä hyödykseen. Tulla esiin minänä, minänä joka osaan tätä ja olen hyvä tässä. Mutta toisaalta, tarvitaan me tänne niitäkin, jotka pitävät pohjan kasassa meille tähtiä tavoitteleville. Karulle kuin se kuulostaakin. Mutta muistakaa, jokaisella meillä on samat lähtökohdat. Ihan jokaisella on mahdollisuus samaan. Välillä voi myös mennä itseensä. Voi miettiä, miksi tuo teke noin ja minä en.


Oon puhunu karmasta ennenki,
ite ohjaat onks tää sulle taivas vai helvetti.
Kutsu mua mikskä vaan, 
parhaaks tai pelleksi.
Mut varo sanojas,
oon tästä saarnaamaan expertti.

Mä vihaan kilpailemista. Mä vihaan sitä ehkä mun piilevän perfektionismin takia, mä en halua hävitä. Tai jos häviäisin, tekisin sen jotenkin dramaattisesti. Joku voi pitää ja pitääkin mua ärsyttävänä huomiohuorana, mutta ehkä mä olenkin sitä. Mut jos haluaa olla jotain, ehkä pitää olla muutakin kun ihmisjoukon takana kulkeva kasvonsa peittävä pelkuri. Okei, vähän kärjistettynä. Mut mä ainakin tarvitsen sitä. En siksi, että saisin pönkitettyä itseäni, vaan siksi, että voin silloin olla oma itseni. Ei niistä pelkureista ja piileksijöistä mitään tule, ainakaan jos asenne elämään ei muutu. Mutta en väitä, etteikö joku voisi tuntea olonsa parhaaksi niin. Turvallistahan olisi vain olla hiljaa, mutta mulle elämä ei ole sitä. Elämä on sitä, että saan olla oma itseni, tuoda itseni julki, aiheuttaa pahennusta ja tuhahduksia, ihailua ja kateutta.

Mä oon vaan mä. Mä oon just tällainen. Jaan mielipiteitä, mutta kaikkia ei voi miellyttää.


-Emmi