tiistai 14. lokakuuta 2014

Crying when the heart is broken

Viileässä illassa tallilta kotiin polkiessa mieleen palasi yhtäkkiä vuoden takaiset tapahtumat, kuin puista tippuvien lehtien saatossa. Sit mä aloin vertaamaan tilannetta nykyiseen. Vuosi sitten mä mietin elämän käänteitä, pohdin syntyjä ja syviä ja loppujen lopuksi poltin itseni henkisesti loppuun ja sekosin. Ja entä nyt? Pohjamudat on ravisteltu pois ja olen onnellisempi ja itsevarmempi kuin koskaan ennen.


Mun huone on oikea masennuksen pesäke. Silloin, kun mä aloin pääsemään yli Pojusta ja koko mylläkästä, mua ahdisti olla omassa huoneessa. Tää on nimittäin se paikka, missä olen lähes jokaisen ahdistus- ja masennuskohtauksen viettänyt. Ja tää huone on pelkkää Pojua. Yhdellä seinällä on reilu metri kertaa metri kokoinen "taulu" täynnä Pojun kuvia, sen suitset ja jouhituppo, toisella kehyksissä meidän yhteiskuva ja Pojun nimikkosatulahuopa, sekä kolmannella tauluna rippikuvani Pojun kanssa. Marraskuun lopussa me muutamme ja nyt olen pitkään miettinyt, mitä teen kaikelle Pojurekvisiitalle. Suitset ja molemmat taulut ainakin saavat tulla uudenkin huoneen seinälle. Toisaalta on helpottavaa pienen tekosyyn siivellä päästä eroon suuresta osasta masentavia muisteloita.

Mä luulin viime syksynä, että mun elämä oli tässä. Ei siis sillä, että olisin ajatellut että kuolisin tms, vaan että mä en tule koskaan pääsemään yli Pojusta, enkä voi nauttia mistään enää. Vaikka mun olo oli järkyttävä ja koko viime syksy oli yhtä loppumatonta painajaista, en vaihtaisi päivääkään pois siitä ajasta. Se perseelle potkaisu mikä sain mut ulos tuosta "kuplasta", suoristi mun selkärankani lopullisesti. Kun mä vihdoin pääsin kaiken paskan yläpuolelle, mä todellakin halusin pysytellä siellä. Se taistelu teki musta puolet vahvemman ihmisen, mitä olin ennen. Mä olen aina pitänyt itseäni vahvana, mutta sitä mä en ollut. Mä annoin itselleni periksi ihan liian helposti. Mä ajoin itseni omilla valinnoillani ja päätöksilläni ihan väärään nurkkaan. Ja se ei todellakaan helpottanut tilannetta, että yritin itse olla epäonnistuneen itseni herra ja näin ollen tein hurjan vääriä valintoja.

Mä sanoin jo Lolan lähdön jälkeen, etten tiedä miten tulen selviämään tulevista samanlaisista menetyksistä. Lolan lähdön käsittely oli pientä verrattuna Pojuun. Tällä hetkellä mä olen heikolla jäällä. Mun pitää ottaa varovainen askel eteenpäin päivä päivältä, tietämättä koska jää jalkojeni alla pettää. Ja mä tiedän, että se vielä joku päivä pettää. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta sitä mä en tiedä, kipuanko mä enää pitkänkään pyristelyn jälkeen takaisin, vai onko reaktio jokin muu. Vai onko tuurini niin hyvä, että jää jalkojeni alla kantaa niin pitkään, että entiset arvet kerkeävät parantua? Pahimmat arvet eivät parannu.


Mä pelkään kuolemaa. Läheisen ihmisen, tai rakkaan eläimen kuolemaa. Nykyisin mä pelkään myös omaa kuolemaani. Mä olen niin onnellinen, että kuoleminen pelottaa. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä käy. Joka päivä kuljemme kuin silmät kiinni eteen päin tietämättä mitä tulevaisuus tuo. Ja se tulevaisuus, se on sitä aikaa, mikä kulkee kokoajan. Mulla on kaikki ihan kesken ja toivon, että saan elää niin pitkään kuin kroppa antaa periksi. Ja kun mä lähden sit joskus, mä otan Pojun ja Tirpin suitset olalle ja menen tapaamaan vanhoja ystäviä.

No huhhuh, johan sain taas itseni jo itkemään Tirpin kuolema -ajatukselle.. Alkaa muutenkin väsyneen mielen jutut olla sitä luokkaa, että taidan jättää nyt näppäimistön hetkeksi viilentymään ylikuumentumiselta ja painua itse syömään.

(Tästä postauksesta ei tarvitse olla millään tavalla huolissaan, olen täysissä järjissäni ja onnellinen oma itseni!! Elkee mahdolliset hättäilijät hättäilkö..)

-Emmi

lauantai 4. lokakuuta 2014

Sä oot mulle se jonka haluun tuntea

No frontiers
No battle lines
Ain't no rules to this game of life

1.
2.
3.
4.
5.
6.
7.
Sain tänään Tiian (linkki blogiin) napsimaan musta ja Tirpistä tämmöisiä mahtavia kuvia. Kuvista tuli oikeastaan juuri sellaisia kun olin suunnitellutkin. Oon niin onnellinen että meistä on noin kauniita kuvia ja tietysti suurimmat kiitokset kuuluvat niistä Tiialle!

Tirppiä ollaan ajettu nyt ahkerasti takaa ja neiti alkaa pikkuhiljaa pysymään neljällä jalalla. Kyllä se vaan on mainio poninen, joka saa päivästä toiseen hymyn huulille♥


Löytyikö lempparikuvaa?

-Emmi

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Tirppi reenaa (kuvapostaus)

Tirppi on meijän fitness-teini. Se pitää linjoistansa huolta reenaamalla ihan oma-aloitteisesti tarhassaan. Tänään sattui hyvin olemaan kamera mukana ja sain ihan kivoja kuvia, tosin asetuksia katsoin vain sen verran että on suht. ok... Pidemmittä puheitta, annetaan Tirpin esitellä taitojaan. Ja varoitus, meillä ollaan vähän kasvettu viimeisistä kameralla otetuista kuvista. :D

Tirppi on niin hienon näköinen! Siitä kasvaa niin mahtava!
Tässä kuvassa näkyy hyvin osa noista Tirpin sekakarvoista! Se on varsinkin tuosta pyllystä ja ton pyörteen kohdalta ihan täynnä valkoisia karvoja.
Hyvin alkaa kintut jo löytää ravia!

Mahtava♥




T näyttää ihan lohikäärmeelle tässä xD

♥♥

"Hups...
.....Ei käyny mitään, eikai kukaan nähny!!"


Tämmösiä kuvasia pitkästä aikaa isosta T:stä. Nyt mä painun lukemaan koeviikon vikaan kokeeseen! Jos mä yrittäisin kulettaa kameraa useammin mukana, niin voisin edes kuvien kautta kertoilla kuulumisia..

-Emmi