sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kukaan ei voi estää meitsii, kipinää riittää ku metsäleiril


Menee niin hyvin että hävettää,
mä en saa tätä loppumaan,
 menee niin hyvin että hävettää,
tähän alkaa pikkuhiljaa tottumaan.

Itsensä ylittäminen on jotain mistä oudolla tavalla nautin aina. Se, että jokin asia on epämiellyttävä, mutta selviän siitä kunnialla, tuo itsevarmuutta rutkasti lisää. Aina tällaisen tilanteen jälkeen nautin. Huomaan joka kerta, että olen ehkä sittenkin enemmän mitä luulen.

Mä olen luonteeltani sellainen tosi hmm... ehkäpä mahtipontinen ihminen. Jollain tavalla nautin huomiosta. Mä haluan olla joko paras tai huonoin, en se, joka jää muiden peittoon keskitasolla. Mä oon myös oikeastaan tosi ärsyttävä ihminen. Päivittäin huomaan joistain tutuista ihmisistä, kuinka läsnäoloni ja ääneni heitä ärsyttävät. Mut mun mieli toimii niin, että olenpahan heidän mielessään. Mahtipontinen sanana kuvaa myös sitä, että kun mä päätän jotain, niin yleensä myös se toteutuu. Ei niin, että kaikki tulisi valmiina nenän eteen, vaan mä teen töitä sen eteen, otan riskejä ja uhkarohkeita askeleita.


Kouluvihkot aina täynnä kaikkee muuta mitä piti,
silti alust loppuun aina oma suunta mikä piti.
Nuori kundi valmiina ottaa maailman vastaan,
puheet auktoriteettien kanssa päätty haista paskaan.

Silti se kapina muokkas pojasta sen nuoren miehen,
joka ei edelleenkään suostu jättää mitään puoleen tiehen.

Vaikka mä olen joidenkin silmiin uusavuton p*ska kysymyksineni ja epäröintineni, niin tällä "uusavuttomuudellani" mä huomaamatta vain pyrin täydellisyyteen. Mä en halua tehdä vähän niin ja näin, vaan mä haluan tehdä hyvin. Sama koskee elämää. Mä en halua elää vähän niin ja näin, vaan täysillä. Mä haluan että mulla on oikeasti kerrottavaa. Mussa olisi jotain mitä muutkin haluaisivat nähdä tai kokea. Mä en haluaisi olla yksi miljoonasta, haluisin olla just se punainen pilkku, mikä erottuu massan joukosta. En ulkoisesti, siihen mä olen liian arka, mutta henkisesti tunnen kuitenkin olevani niin vahva, että pystyisin siihen.

En ymmärrä ihmisiä, jotka valittavat ettei elämässä ole mitään erikoista. Tai siis valittavat tylsyyttä. Se on paskapuhetta. Elämä ei todellakaan ole sisällötöntä ja tylsää. Silloin puhutaan vain laiskoista ihmisistä. Ja selitys ei voi olla raha, ei yhteiskuntaluokka, sukupuoli tai mikään muukaan säälittävä tekosyy. Jokaisen ihmisen ihmisen tulisi löytää itsestään vahvuudet ja käyttää niitä hyödykseen. Tulla esiin minänä, minänä joka osaan tätä ja olen hyvä tässä. Mutta toisaalta, tarvitaan me tänne niitäkin, jotka pitävät pohjan kasassa meille tähtiä tavoitteleville. Karulle kuin se kuulostaakin. Mutta muistakaa, jokaisella meillä on samat lähtökohdat. Ihan jokaisella on mahdollisuus samaan. Välillä voi myös mennä itseensä. Voi miettiä, miksi tuo teke noin ja minä en.


Oon puhunu karmasta ennenki,
ite ohjaat onks tää sulle taivas vai helvetti.
Kutsu mua mikskä vaan, 
parhaaks tai pelleksi.
Mut varo sanojas,
oon tästä saarnaamaan expertti.

Mä vihaan kilpailemista. Mä vihaan sitä ehkä mun piilevän perfektionismin takia, mä en halua hävitä. Tai jos häviäisin, tekisin sen jotenkin dramaattisesti. Joku voi pitää ja pitääkin mua ärsyttävänä huomiohuorana, mutta ehkä mä olenkin sitä. Mut jos haluaa olla jotain, ehkä pitää olla muutakin kun ihmisjoukon takana kulkeva kasvonsa peittävä pelkuri. Okei, vähän kärjistettynä. Mut mä ainakin tarvitsen sitä. En siksi, että saisin pönkitettyä itseäni, vaan siksi, että voin silloin olla oma itseni. Ei niistä pelkureista ja piileksijöistä mitään tule, ainakaan jos asenne elämään ei muutu. Mutta en väitä, etteikö joku voisi tuntea olonsa parhaaksi niin. Turvallistahan olisi vain olla hiljaa, mutta mulle elämä ei ole sitä. Elämä on sitä, että saan olla oma itseni, tuoda itseni julki, aiheuttaa pahennusta ja tuhahduksia, ihailua ja kateutta.

Mä oon vaan mä. Mä oon just tällainen. Jaan mielipiteitä, mutta kaikkia ei voi miellyttää.


-Emmi

tiistai 14. lokakuuta 2014

Crying when the heart is broken

Viileässä illassa tallilta kotiin polkiessa mieleen palasi yhtäkkiä vuoden takaiset tapahtumat, kuin puista tippuvien lehtien saatossa. Sit mä aloin vertaamaan tilannetta nykyiseen. Vuosi sitten mä mietin elämän käänteitä, pohdin syntyjä ja syviä ja loppujen lopuksi poltin itseni henkisesti loppuun ja sekosin. Ja entä nyt? Pohjamudat on ravisteltu pois ja olen onnellisempi ja itsevarmempi kuin koskaan ennen.


Mun huone on oikea masennuksen pesäke. Silloin, kun mä aloin pääsemään yli Pojusta ja koko mylläkästä, mua ahdisti olla omassa huoneessa. Tää on nimittäin se paikka, missä olen lähes jokaisen ahdistus- ja masennuskohtauksen viettänyt. Ja tää huone on pelkkää Pojua. Yhdellä seinällä on reilu metri kertaa metri kokoinen "taulu" täynnä Pojun kuvia, sen suitset ja jouhituppo, toisella kehyksissä meidän yhteiskuva ja Pojun nimikkosatulahuopa, sekä kolmannella tauluna rippikuvani Pojun kanssa. Marraskuun lopussa me muutamme ja nyt olen pitkään miettinyt, mitä teen kaikelle Pojurekvisiitalle. Suitset ja molemmat taulut ainakin saavat tulla uudenkin huoneen seinälle. Toisaalta on helpottavaa pienen tekosyyn siivellä päästä eroon suuresta osasta masentavia muisteloita.

Mä luulin viime syksynä, että mun elämä oli tässä. Ei siis sillä, että olisin ajatellut että kuolisin tms, vaan että mä en tule koskaan pääsemään yli Pojusta, enkä voi nauttia mistään enää. Vaikka mun olo oli järkyttävä ja koko viime syksy oli yhtä loppumatonta painajaista, en vaihtaisi päivääkään pois siitä ajasta. Se perseelle potkaisu mikä sain mut ulos tuosta "kuplasta", suoristi mun selkärankani lopullisesti. Kun mä vihdoin pääsin kaiken paskan yläpuolelle, mä todellakin halusin pysytellä siellä. Se taistelu teki musta puolet vahvemman ihmisen, mitä olin ennen. Mä olen aina pitänyt itseäni vahvana, mutta sitä mä en ollut. Mä annoin itselleni periksi ihan liian helposti. Mä ajoin itseni omilla valinnoillani ja päätöksilläni ihan väärään nurkkaan. Ja se ei todellakaan helpottanut tilannetta, että yritin itse olla epäonnistuneen itseni herra ja näin ollen tein hurjan vääriä valintoja.

Mä sanoin jo Lolan lähdön jälkeen, etten tiedä miten tulen selviämään tulevista samanlaisista menetyksistä. Lolan lähdön käsittely oli pientä verrattuna Pojuun. Tällä hetkellä mä olen heikolla jäällä. Mun pitää ottaa varovainen askel eteenpäin päivä päivältä, tietämättä koska jää jalkojeni alla pettää. Ja mä tiedän, että se vielä joku päivä pettää. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta sitä mä en tiedä, kipuanko mä enää pitkänkään pyristelyn jälkeen takaisin, vai onko reaktio jokin muu. Vai onko tuurini niin hyvä, että jää jalkojeni alla kantaa niin pitkään, että entiset arvet kerkeävät parantua? Pahimmat arvet eivät parannu.


Mä pelkään kuolemaa. Läheisen ihmisen, tai rakkaan eläimen kuolemaa. Nykyisin mä pelkään myös omaa kuolemaani. Mä olen niin onnellinen, että kuoleminen pelottaa. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä käy. Joka päivä kuljemme kuin silmät kiinni eteen päin tietämättä mitä tulevaisuus tuo. Ja se tulevaisuus, se on sitä aikaa, mikä kulkee kokoajan. Mulla on kaikki ihan kesken ja toivon, että saan elää niin pitkään kuin kroppa antaa periksi. Ja kun mä lähden sit joskus, mä otan Pojun ja Tirpin suitset olalle ja menen tapaamaan vanhoja ystäviä.

No huhhuh, johan sain taas itseni jo itkemään Tirpin kuolema -ajatukselle.. Alkaa muutenkin väsyneen mielen jutut olla sitä luokkaa, että taidan jättää nyt näppäimistön hetkeksi viilentymään ylikuumentumiselta ja painua itse syömään.

(Tästä postauksesta ei tarvitse olla millään tavalla huolissaan, olen täysissä järjissäni ja onnellinen oma itseni!! Elkee mahdolliset hättäilijät hättäilkö..)

-Emmi

lauantai 4. lokakuuta 2014

Sä oot mulle se jonka haluun tuntea

No frontiers
No battle lines
Ain't no rules to this game of life

1.
2.
3.
4.
5.
6.
7.
Sain tänään Tiian (linkki blogiin) napsimaan musta ja Tirpistä tämmöisiä mahtavia kuvia. Kuvista tuli oikeastaan juuri sellaisia kun olin suunnitellutkin. Oon niin onnellinen että meistä on noin kauniita kuvia ja tietysti suurimmat kiitokset kuuluvat niistä Tiialle!

Tirppiä ollaan ajettu nyt ahkerasti takaa ja neiti alkaa pikkuhiljaa pysymään neljällä jalalla. Kyllä se vaan on mainio poninen, joka saa päivästä toiseen hymyn huulille♥


Löytyikö lempparikuvaa?

-Emmi